Nonniin. Nyt olisi löydetty suht miellyttävä pohja blogiin, että voisipa jopa aloittaa tämän vuodatuksen nyt tänne.

Varoituksen sananen: tämä blogi toimii myös jonkinsortin päiväkirjana, eli mitämahtavimpia purkauksia saattaa myös esiintyä, joista ei toivottavasti kenenkään tarvitse ottaa itseensä. Jos tänne nyt kukaan edes eksyy :)

Puolisen vuotta on nyt tosiaan tuo bipo-diagnoosi ollut ja aikalailla vasta nyt alan asiaa ymmärtää. Viimeiset 10 vuotta on hoidettu masennuksena, mutta kiitos uuden mahtavan lääkärini ja terapeuttini, jotka oikeasti keskittyivät juttuihini alkaa selvyyttä elämääni tulla viimein. Helppoa ei ole ollut tie joten olen tähän kulkenut, mutta toivottavasti pikkuhiljaa mutkat olisivat vähemmän jyrkkiä samoin kuin mäet.

Vähän historiaa siis. Naimisissa olen ollut reilut 3 vuotta, erosta aikaa n. vuosi. Suhteemme oli yhtä vuoristorataa. Itse majailin hellan ja nyrkin välissä hoidellen lapsia, kun mies eli poikamieselämään. Eli suhteeseen kuului siis väkivaltaa, niin henkistä kuin fyysistäkin, pettämistä, valehtelua, raha-ongelmia. Lista on loputon. Suhde päättyi kun läheiseni vihdoin saivat järjen päähäni ja ihastuin. Näin jälkikäteen ajatellen, pikainen päätös eroamisesta johtui luultavasti sairaudestani, mutta voin sanoa rehellisesti, ei se minua haittaa. Miettiä vain saattaa, miten hullu olisin nyt jos suhteeseen olisin jäänyt. Tällä hetkellä elän oikeastaan vain lapsilleni ja välillä se elämäkin saattaa olla ihanaa. Exälläni on uusi nainen, oli heti kuukausi eron jälkeen. (Mies siis pyytelee minua takaisin edelleen) Heille on tulossa vauva ja häät on ensi kesänä. Hmm, minkäs ihminen luonteelleen voi. Tämän hetkiseen tilanteeseemme sopii sanonta: _kiusaa se on pienikin kiusa_ . Avioero on jo virallinen, mutta ositus täysin kesken. Molemmilla on oikeusavustajat, mutta mies jarruttaa koko ajan, milloin milläkin syyllä. Hommat on sovittu niin, että he naisensa kanssa ostavat osuuteni omakotitalosta, ja irtaimisto jaetaan. Noh, pankkiin on ollut aikoja monenmonta, mutta kuten sanotta, aina on jokin syy. ivallisesti ajatellen, niin kauan kun laina maksetaan, ei minua haittaa. Saan korot verovähennyksiin ja vuokraa 300e exältä. ;) Tiedän, olen kamala. Mutta otetaanpas huomioon se, että sossun ja exän mielipide erosta oli se, että olen itsekäs nuori nainen joka haluaa vaan pilettää ja elää omaa elämää, lapsista piittaamatta. Ja sillähän ei ollut mitään merkitystä, että lastensuojeluviranomaiset ovat meitä vuoden verran tarkkailleet isän käytöksen vuoksi. Minähän se varmaan olin syypää siihenkin.. Noh, täti totesi, että koska olen ollut näin ilkeä miestä kohtaan että haluan erota enkä rakasta, lapsien pitää jäädä kirjoille isänsä luokse, vaikka yhteishuoltajuus onkin. (Vuoroviikoin.) Lapsethan eivät ole rahantekoväline, joten sillä ei ole mitään väliä vaikka en saa asumistukea, ulosottomies vie 1/3 palkasta jne. Ja huom. tuola ulosotossa olevat jutut ovat luottoja ja laskulle ostoja, jotka exä on ottanut minun nimiini, kun oma nimi jo mennyt kuralle, eivät siis johdu sairauden aiheuttamasta ostomaniasta :D

Josko tämä purkautuminen riittäisi tältä erää, jatkaetaan myöhemmin!